Herättiin yksi sunnuntai-aamu mieheni kanssa aikaisin, aurinko kurkisti vähän ikkunanraosta ja olimme noin pari kuukautta sitten teilanneet kevätreissusuunnitelmamme Kroatiaan. Olimme Kroatiassa lasten kanssa reppureissaamassa 2011 ja ihastuimme maahan ihan täysillä. Lippuja ostaessamme peruimme kuitenkin koko idean eikä päätös tuntunutkaan enää oikealta. Sitten keväisenä sunnuntaiaamuna toinen meistä heitti ilmaan, että mitäs jos lähdettäisi kesälomalla Alpeille reissaamaan. Lontoon reissu oli jo varattu, mutta hinku vielä jonnekin ei-kaupunkilomalle kyti haaveissa. Sytyimme molemmat heti ideasta. Muistan miten mieheni silmät loistivat innosta, kun hän kymmenen minuuttia idean saamisen jälkeen katsoi minua ja sanoi, että hitsi tästä tulee hyvä reissu!
Ja niinhän siitä tulikin. Sitä emme tosin vielä tuossa vaiheessa tienneet, että tulisimme tekemään reissun teltta takakontissa. Emme ole aiemmin viettäneet ulkomaanmatkojamme telttaillen, mutta heti kun keksimme sen, olimme myytyjä. Me lähdetään Alpeille telttailemaan! Ihan varmasti selvitään ja ihan varmasti on kivaa. Olimme diabeteksen puhkeamisen jälkeen tehneet useamman reissun makuumme vähän liian pienellä seikkailukertoimella, joten nyt oli aika taas keksiä joku uusi kulma nähdä maailmaa. Telttailuajatusta vahvisti myös se, että tiesimme ostavamme Lontoosta uuden isomman teltan perheellemme kesän partioleiriä varten. Samalla teltallahan vetäisimme ympyrää myös Alpeilla.
Mietittiin ennen lähtöä vähän mitä tarvittaisiin mukaan. Laukkuun pakattiin suunnilleen samat tavarat kuin Lontooseenkin (kts. Lista). Diabeteksen kannalta reissun suurin ero oli kuljettaa varainsuliinit autossa viileänä ilman jääkaappia viikon ajan. Ei hotellihuonetta eikä minibaaria käytössä, jotka perusmatkalla usein pelastaa. Niinpä otin mukaan Primuksen termosmukin, jossa säilytin varainsuliineja jopa hurjan kuumassa autossa. Alpeilla kelit hellivät ja lämpöä oli joka päivä vähintään 26 astetta. Laitoin siis muutaman jääpalan minigrip-pussiin, pyöräytin inskojen ympärille vähän paperia eristeeksi, ettei ne toisaalta jäätyisikään, ja nappasin kaikki termosmukiin. Ei ne insuliinit varmasti koko aikaa jääkaappikylminä säilyneet – se olisi vaatinut minulta huomattavasti parempaa huolenpitoa. Mutta eivät ne liiaksi kuumuneetkaan, vaikka autossa oli välillä tosi kuuma. Varalta tosin säilytin termosmukia vielä takakontissa syvällä yhden kassin sisällä, jolloin ympäröivät vaatteetkin eristivät vähän kuumuudelta. Kikkailu toimi siis kaikkinensa varsin hyvin.
Kotoa kerättiin mukaan myös makuupussit, makuualustat, vaatteet, muut tavarat ja teltta. Pakattiin tavaramme ja katsottiin, että ne mahtuivat oman Passattimme takakonttiin. Jos ne mahtuivat Passattiimme Suomessa, ne mahtuisivat myös varaamaamme vuokra-Passattiin Saksassa. Tosin sittemmin kävi niin, ettei meidän vuokra-autoamme ollutkaan palautettu aikataulussa kentälle ja saimmekin astetta isomman farmari-Variantin Munichista – joka oli lopulta iso onni. Pidimme nimittäin kaikki laukkumme koko ajan auton peräkontissa, joten ne mahtuivat juuri sopivasti viriviereen kuin vaatekaapit, joista oli sitten helppo napata mitä tarvitsi, eikä tavaraa tarvinnut roudata telttaan saakka.
Siinäpä sitten lähdettiin Munichista autobanalle. Musiikit kovalle ja vuoristoa päin. Reilu tunti piti ajaa, että Alpit alkoivat näkyä. Mutta sittenhän ne ei loppuneetkaan viikkoon :) Heikki oli katsonut meille kivannäköisen leirintäalueen netistä ennakkoon, joka osoittautui koko reissun helmeksi. Paikka oli ihan Saksan ja Itävallan rajalla, ja nimeltään Zugspitze. Pakko kirjoittaa ihan oma juttu kuvineen seuraavaksi tuosta leirintäalueesta. Niin kiva se oli!! Pikkuisen eritasoinen kuin Suomen leirintäalueet :)
Tarina jatkuu, pysy messissä!